Lapsen ja nuoren suru
Jokainen lapsi ja nuori suree omalla ainutlaatuisella tavallaan, aivan kuten jokainen aikuinenkin. Yksilöllinen sureminen tulisikin suoda jokaiselle, sillä yhtä oikeaa tapaa surra ei ole olemassakaan. Aikuisen ja lapsen surussa on paljon samaa. Silti erityisesti pienet lapset saattavat ilmaista suruaan eri tavalla kuin isommat lapset tai aikuiset. Pieni lapsi saattaa esimerkiksi ensin itkeä suruaan ja kaipaustaan vuolaasti, mutta jo pienen hetken kuluttua hän kirmaa ääneen nauraen pihamaalla. Joskus aikuinen saattaa tulkita lapselle luontaisen tavan surra jotenkin poikkeavaksi, tai jopa kyseenalaistaa lapsen surun kokonaan. Lapsen suru on kuitenkin aivan yhtä suuri kuin aikuisenkin.
Surun rinnalla kulkee monia muitakin tunteita. Surullisuus ei automaattisesti tarkoita ilottomuutta. Hyvin vaikeidenkin elämäntilanteiden keskellä on lupa nauraa ja tehdä asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Läheisen ihmisen kuoleman jälkeen on edelleen mahdollista elää merkityksellistä ja onnellista elämää. Sekä lapsia että aikuisia suojaavat turvallisina ja tuttuina säilyvät rutiinit aamupaloineen ja ulkoiluineen. Vaikka elämä ei koskaan enää olekaan samanlaista kuin se oli ennen rakkaan ihmisen kuolemaa, moni tuttu asia säilyy ennallaan.
Jo pieni vauva ymmärtää paljon enemmän kuin me aikuiset aina aavistammekaan. Niinpä vanhemman tai sisaruksen kuolema vaikuttaa häneenkin merkittävällä tavalla. Mikäli vauva menettää ensisijaisen hoitajansa, hänen elämänsä mullistuu monin tavoin. Poissa on tuttu ääni, tuoksu ja kosketus. Vauvan oloa voi helpottaa pitämällä tutut rutiinit syöttöineen ja nukuttamisineen mahdollisimman samankaltaisina. Lisäksi ensisijaiselta hoitajalta tuoksuva vaate saattaa rauhoittaa pienen mieltä suuresti. Mikäli vauvaperheessä kuolee esimerkiksi vauvan sisarus, vauva aistii vanhempien suuren surun ja kodin muuttuneen ilmapiirin. On merkityksellistä, että vauva saa yhä nauttia läheisyydestä ja lämpimästä vuorovaikutuksesta, jotka kertovat vauvalle, että hän on yhä turvassa. Suuren surun keskellä aikuisen on ensiarvoisen tärkeää pitää hyvää huolta itsestään. Yksin ei tarvitsekaan pärjätä. Mikäli oma tukiverkosto on vähäinen, kannattaa rohkeasti kääntyä oman kunnan tai kaupungin puoleen.
Hieman isompi vauva tai pieni taapero ei vielä käsitä kuolemaa, tai hahmota ajan kulumista, samoin kuin isommat lapset. Siitä huolimatta hän tiedostaa läheisen puuttuvan ja saattaakin etsiä tätä toistuvasti. Läheisen katoaminen pienen lapsen elämästä saattaa heijastua lapsen käyttäytymiseen monin tavoin. Lapsi voi esimerkiksi heräillä öisin aikaisempaa tiheämmin, olla kärttyinen tai erityisen takertuva. Vaikka lapsi ei vielä puhuisi itse sanaakaan, hänelle kannattaa sanoittaa tilannetta yksinkertaisin ja selkein lausein.
”Äiti ei tule enää kotiin. Sinulla on varmasti kova ikävä äitiä. Minä pidän sinusta huolta. Minä lohdutan ja halaan sinua.”
Hieman isomman lapsen kohdalla sanoittaminen on niin ikään tärkeää. Varhaiskasvatusiässä lapset eivät vielä käsitä kuoleman lopullisuutta. He saattavat olettaa, että kuollut läheinen palaa kotiin jonakin päivänä. Joskus tähän saattaa liittyä niin sanottua maagista ajattelua. Lapsi voi esimerkiksi kuvitella, että mikäli hän käyttäytyy äärimmäisen kiltisti, kuollut läheinen palaa takaisin. Toisinaan lapsi saattaa myös syyllistää itseään läheisen kuolemasta. Hän voi uskoa, että mikäli olisi tehnyt tai sanonut jotain toisin, läheinen ei olisi kuollut ensinkään. On hyvin tärkeää selittää lapselle, että mikään mitä tämä on tehnyt tai sanonut, tai jättänyt tekemättä tai sanomatta, ei ole vaikuttanut tapahtumiin.
Kuoleman lopullisuus alkaa hahmottua lapselle yksilöllisen kehityksen mukaisesti, mutta tyypillisesti noin 6-9 -vuoden ikäisenä. Kuolemasta tulee puhua hyvin konkreettisesti kaiken ikäisille lapsille. Tärkeintä on puhua mahdollisimman rehellisesti olematta inhorealistinen ja huomioida parhaan kykynsä mukaan lapsen ainutlaatuiset piirteet. Kuolemasta kannattaa puhua kuolemana, ja välttää kaikin tavoin kiertoilmaisuja, kuten nukkui pois tai muuttui enkeliksi. Lapsi tulkitsee kuulemansa herkästi kirjaimellisesti ja voi alkaa pelkäämään esimerkiksi nukahtamista. Kuolemasta voi kertoa esimerkiksi näin: ”Siskon sydän ei enää lyö. Sisko ei enää hengitä. Hänen ei ole kylmä, eikä nälkä. Siskoon ei satu yhtään.”
Isommat lapset ja nuoret hahmottavat kuoleman lopullisuuden lisäksi sen, että läheisen kuolema jättää tavalla tai toisella jälkensä heidän elämäänsä. Siinä missä yksi haluaa puhua kuolleesta läheisestään avoimesti koulussa ja harrastuksissa, toinen välttelee sitä viimeiseen saakka. Välttelemisen taustalla ei automaattisesti ole lapsen tai nuoren kyvyttömyys kohdata kuolemaa ja surua. Lapsi tai nuori saattaa kokea, että käsittelee suruaan mieluummin vain oman perheen tai muun luotettavan läheisen kanssa, mutta haluaa koulussa ja harrastuksissa ensisijaisesti olla ihan vain oma itsensä. Ei se, jonka vanhempi tai sisarus on kuollut. Jälleen kerran suremisen yksilöllisyyttä tulee kunnioittaa, eikä tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä aiheeseen syventymättä.
Nuoren tapa surra omaa läheistään muistuttaa monin tavoin aikuisen surua, mutta nuorella ei välttämättä ole aikuisen tavoin keinoja käsitellä kokemuksiaan ja suuria tunteitaan. Murrosiässä tunne-elämä saattaa olla melkoista myllerrystä muutenkin. Nuori tarvitsee nuoremman lapsen tavoin rinnalleen turvallisen aikuisen, joka sallii vahvojen tunteiden ilmaisemisen kehottamatta nuorta ”ryhdistäytymään” tai ”käyttäytymään kunnolla.” Sisälle haudatut tunteet heikentävät lapsen ja nuoren kokonaisvaltaista hyvinvointia merkittävästi. Siinä missä yksi naamioituu ylireippaaksi vastuunkantajaksi, toinen haistattaa pitkät kodin ja yhteiskunnan säännöille. Joskus nuori haluaa torjua tapahtuneen tyystin. Hän saattaa kieltäytyä osallistumasta hautajaisiin, tai poistuu huoneesta heti, kun vainajasta puhutaan. Nuorta ei pidä hänen vastahakoisuudestaan huolimatta jättää yksin, vaan häntä kannattaa houkutella empaattisesti, mutta sinnikkäästi, yhteyteen muun perheen tai läheisten kanssa.
Suru kulkee kunkin elämässä omia polkujaan. Lapsi, joka on menettänyt läheisensä aivan pienenä, saattaakin alkaa prosessoida tämän kuolemaa ja omaa suruaan vasta vuosien päästä. Yhtä hyvin jo lähes aikuiseksi varttuneen nuoren suru voi tuntua ennakoimattomalta. Surua kuvaillaan usein aaltomaiseksi. Välillä suru saattaa käpertyä pienemmäksi taka-alalle, mutta aivan varoittamatta se taas kuohuu voimalla ylitse. Kaiken ikäisille lapsille ja nuorille onkin tärkeää sanoittaa myös sitä, miten luonnollista on, että yhtenä päivänä ei itketä yhtään ja toisena itkusta ei meinaa tulla loppua laisinkaan – ja kaikkea tältä väliltä.
Varsinainen sureminen ja traumaattisen kokemuksen läpikäyminen ovat kaksi eri asiaa, vaikka ne käytännössä usein kietoutuvatkin toisiinsa. Oman perheenjäsenen, tai muun erityisen läheisen henkilön, kuolema on lapselle ja nuorelle aina traumaattinen kokemus. Jotta omaa surua voi ylipäätään käsitellä, tulee tulla tietoiseksi traumaattisista kokemuksistaan. Jälleen kerran lapset ja nuoret käsittelevät traumaattisia muistojaan hyvin yksilöllisesti.
Lapsi saattaa haluta aina nukkumaan käydessään läpikäydä kerta toisensa jälkeen tapahtumien kulkua, tai sitten hän pyrkii pakenemaan pakonomaisina toistuvia muistikuvia kaikin keinoin. Traumaattisista muistoistakin kannattaa pyrkiä puhumaan avoimesti ja lempeästi. Lapsen turvallisuudentunnetta voi ruokkia painottamalla sitä, että traumaattiset tapahtumat ovat tapahtuneet menneisyydessä ja juuri tällä hetkellä lapsi on täysin turvassa. Painajaiset ja tapahtumien toistaminen leikeissä on hyvin tyypillistä. Traumojen työstäminen on tärkeä osa läheisestä irti päästämistä ja itsessään täysin luonnollista. Mikäli aikuinen kuitenkin tuntee huolta lapsen hyvinvoinnista tai traumaattisten muistojen käsitteleminen tuntuvat liian vaikealta, kannattaa kääntyä esimerkiksi kunnan perheneuvolan tai asiantuntevan ja lapsiin erikoistuneen traumaterapeutin puoleen.
Me ihmiset olemme kielellisiä olentoja ja usein meille aikuisille juuri sanat tarjoavat keinon ruumiillistaa ajatuksiamme, tunteitamme ja kokemuksiamme. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sen enemmän hän kaipaa sanallisen keskustelun tueksi konkretiaa, kuten kuvia tai leluilla eri tilanteiden havainnollistamista. Teini-ikäisenkin voi olla vaikeaa löytää tunteilleen niitä kuvaavia sanoja, mutta visuaalisen symbolin tunteelleen, esimerkiksi tunnekorteista, hän saattaa löytää nopeasti. Tunteita ilmaisevia kortteja on saatavilla keskustelun tueksi eri-ikäisten lasten ja nuorten kanssa. Lisäksi erilaiset taideterapeuttiset keinot, kuten musiikkiterapia, kuvataide ja draamalliset itseilmaisukeinot voivat tarjota luontevan väylän käsitellä traumaattisia muistoja, surua ja ihmisen olemassaoloon liittyviä kysymyksiä.